Paluu juoksuun vamman jälkeen tuntuu kuin saisi osan itsestään takaisin. Se on sekä euforista että vaarallista. Euforista, koska keho muistaa, miltä tuntuu liikkua vapaasti ja voimakkaasti. Vaarallista, koska ilo voi nopeasti peittää kehon varoitukset – ja voi tulla liian innokkaaksi. Tämä tasapainoilu on juuri se, missä olen nyt.
Paluu alkoi stressireaktion jälkeen reisiluussa – rasitusvamma, joka vaati täydellistä juoksutaukoa. Ensimmäiset kolme viikkoa ilman yhtäkään juoksuaskelta. Sen sijaan istuin pyörän selässä, rakensin varovasti kestävyyttä ja voimaa, ilman että rasitin vamma-aluetta. Se oli turhauttavaa – halusin ulos. Mutta se oli välttämätöntä. Kehon piti saada rauhaa.
Ensimmäiset askeleet, avun kanssa ja ilman
Sen jälkeen aloitin hitaasti juoksun Alter-G:llä – juoksumatto, joka vähentää kuormitusta ”kantamalla” osan kehon painosta. Se oli valtava helpotus. Ensimmäistä kertaa viikkoihin tunsin juoksuliikkeen uudelleen, mutta ilman täyttä kuormitusta.
Lisäsin vähitellen painoa ja matkaa, kunnes lopulta pystyin ottamaan ensimmäiset askeleet ulkona. Ensin lyhyitä matkoja, hallittuja, rauhallisia. Mutta sitten – yhtäkkiä – se alkoi näyttää oikealta juoksulta. Sain juuri muutaman hyvän session, joissa kaikki tuntui kevyeltä, luonnolliselta... Voisinko olla takaisin?
Ja sitten tuli takapakki.
Pitkäjänteinen kärsivällisyys
Se ei ollut suuri takapakki – onneksi. Mutta tarpeeksi hidastamaan vauhtia uudelleen. Tarpeeksi muistuttamaan, kuinka ohut linja on, kun tasapainoilee kuntoutuksessa. Koska haluat niin kovasti aloittaa uudelleen – varsinkin kun tavoitteet odottavat edessä. On todellinen haaste olla hyvä kuuntelemaan kehoa, erityisesti kun tuntuu, että on vihdoin oikealla tiellä. Kun tuntee olevansa melkein terve, melkein valmis.
Mutta olen oppinut – ja opin yhä – että juuri noina hetkinä voitat tai häviät pitkän pelin. Siellä päätät, haluatko todella edetä, vai vain hetkellisesti liikkua. Sillä jos painat läpi ja jätät signaalit huomiotta, riskinä on palata täysin alkuun. Eikä se ole sen arvoista.
Olen nyt hieman jäljessä alkuperäisestä suunnitelmastani. Mutta olen yhä matkalla. Prosessi ei ole lineaarinen – se on siksak, täynnä pieniä voittoja ja välttämättömiä takapakkeja. Ja tärkeintä on, että liikun yhä eteenpäin. Ei vain kohti juoksemista uudelleen – vaan kohti vahvaa ja kestävää juoksua.
Kyse ei ole vain nopeasta paluusta. Kyse on oikeasta paluusta.
Kiinnostunut lisää?
